Kuka auttaisi eksyneitä miehiä?

Minun on miesasiamiehenä pitänyt jo pitkään kirjoittaa
tasa-arvosta miesnäkökulmasta. Päässäni on pyörinyt monenlaisia
lähestymistapoja ja näkökulmia tähän aiheeseen, mutta muut kirjoitusaiheet ovat
ajaneet sen ohi. Ehkä tuokin osaltaan kertoo kuinka merkityksettöminä myös minä
näen miesten ongelmat kulttuurilleni tyypilliseen tapaan. Minulta on
vaalikampanjani tiimoilta kyselty useampaan otteeseen suhtautumistani miesten
oikeuksiin ja Kakola-sarja
antoi kenties viimeisen herätyksen myös miesten ja poikien ongelmien
merkityksellisyyteen.

Täytyy myöntää, että hävettää myöntää kyynelten kihonneen
silmiini useamman kerran, kun
katsoin
noiden nuorten enemmän tai vähemmän isättömien poikien kamppailua
oman itsensä ja yhteiskunnan odotusten kanssa. Ja samalla ymmärrän, ettei
minulla ole mitään syytä hävetä tunteitani ja myötätuntoani eksyneitä nuoria
kohtaan. Kulttuurissamme miehillä ei perinteisesti kuitenkaan ole ollut oikeutta
kokea mitään muita negatiivisia tunteita kuin vihaa ja raivoa – ja kenties
viimeaikoina myös vitutusta. En ole itse todellakaan vapautunut tuosta
kulttuurimme paineesta saatikka siltä säästynyt.

Kakolan
6. jaksossa
”Meidät on hylätty” nuorille läheisiksi tulleet sellikaverit,
eli mentorit viedään salaa pois ja 16-vuotiasta Saulia asia vituttaa. Joku Kakolan terapeutti kysyy Saulilta mentorin
jäähyväiskirjeen lukemisen jälkeen: ”Tuleeks isompi ikävä?”, ja Sauli vastaa
tähän ”Ei… En mä osaa tuntea ikävää…”. Tästä muistui mieleeni, miten itse opin
vasta armeijassa 19-vuotiaana AUK:n taistelupelon luennoilla aavistuksenomaisesti
pelon olevan kenties sellainen tunne, jota kaikki tuntevat joskus ja joka
minullakin olisi oikeus hyväksyä.

Mutta eivätkös nämä
ole vain yksityisten ihmisten yksityisiä asioita, joilla ei ole mitään
yhteiskunnallista merkitystä?

Noh, ensinnäkin
yhteiskunta kuitenkin koostuu yksilöistä. Toisekseen lähemmäs 90 % kaikista
Suomen henkirikoksista on eksyneiden miesten tekemiä. Vastaavasti itsemurhista yli 80 % on eksyneiden miesten tekemiä. Nuo luvut
eivät toivottavasti ole kenenkään mielestä yhteiskunnallisesti merkityksettömiä;
mutta minulla on vielä rajumpia väitteitä esitettävänä: uskoakseni monet
pienien tai isompien ryhmien hirmuhallitsijoista ovat olleet eksyneitä ja
rikkinäisen lapsuuden kokeneita miehiä – elleivät sitten joskus harvoin ole
olleet vastaavanlaisia naisia.

On siis yhteiskunnallisesti
erittäin merkityksellistä, että myös poikien ja miesten ongelmista
keskustellaan ja niitä käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, aivan kuten
muidenkin ihmisryhmien ongelmia. Jokelan ja Kauhajoen kouluampujien ongelmat ja
paha olo huomioitiin kaikkien kannalta selkeästi liian myöhään. Jos poikien ja
miesten ongelmien ja pahoinvoinnin yleistä vähättelyä tai siitä vaikenemista
jatketaan, ei tarvita kummoistakaan ennustajaa ymmärtämään seuraavien kouluammuntojen olevan vain ajan kysymys…

Mutta kuka sitten
auttaisi valkoista, ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaista miestä (tai
poikaa) suunnattomassa vitutuksessaan? No, kukapa muukaan kuin toinen mies.

 Tähänastisen elämänkokemukseni mukaan hyvin
harva nainen osaa ymmärtää sitä, millaista on olla nuori mies, sen paremmin
kuin minä ymmärrän millaista on olla nuori nainen.

Jotkut
naiskirjailijat ovat kyllä kirjoittaneet ainakin minuun riipaisevan osuvasti
kolahtavia kuvauksia nuoren miehen kasvukivuista. Esimerkiksi Robin Hobb, eli Margaret Astrid Lindholm Ogden, on
kirjoittanut Näkijän taru –trilogiassaan niin osuvasti ja uskottavasti nuorenmiehen
yleismaailmallisista kasvukivuista, että teinipoikana hän meni minuun täydestä
mieskirjailijana. Lisäksi tietääkseni ensimmäinen vakavasti otettava,
nimenomaan poikien hätään puuttuva kirja ”Pelastakaa pojat” on miehen avustaman naisen kirjoittama.

Kaikki kunnia siis
naisille, joilla riittää empatiaa ja mielikuvitusta käsitellä uskottavasti myös
poikien ja miesten ongelmia. Erityisen kiitoksen ja hatunnoston ansaitsevat
historian naisasianaiset, jotka ovat rikkoneet patriarkaalisuuden kahleet ja
siten antaneet miehille edes teoreettisen mahdollisuuden käsitellä ongelmiaan
muutenkin kuin viinan ja väkivallan avulla.

 Kuitenkaan en miehenä odota naisten ymmärtävän
mieheksi kasvamisen erityisongelmia ja puuttuvan erityisesti miehiä
koskettaviin tasa-arvo-ongelmiin – heillä lienee ihan riittämiin tekemistä
naisasioiden käsittelemisessä. Siksi olenkin liittynyt Miesten tasa-arvo ry:n
jäseneksi enkä mihinkään naisasialiikkeeseen.

Kuten
Kakola-sarjassakin nähtiin vuosien vankilakierteestä eroon päässeiden
mentoreiden vaikutus rötösteleviin nuorukaisiin, on toisen miehen tarjoama
toveruus usein parasta apua mitä mies voi saada. Koitetaanhan miehet siis
tarjota toisillemme useammin auttavaa kättä, hyviä neuvoja ja ystävällisiä
sanoja ja harvemmin nyrkkiä, hylkäämistä ja vittuilua.

Olen Piraattipuolueen
Varsinais-Suomen vaalipiirin kansanedustajaehdokkaana 2011. Jos tämä kuulostaa
sinusta hyvältä idealta, liity toki kampanjani Facebook-sivulle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu