Kuka auttaisi eksyneitä miehiä?
Minun on miesasiamiehenä pitänyt jo pitkään kirjoittaa
tasa-arvosta miesnäkökulmasta. Päässäni on pyörinyt monenlaisia
lähestymistapoja ja näkökulmia tähän aiheeseen, mutta muut kirjoitusaiheet ovat
ajaneet sen ohi. Ehkä tuokin osaltaan kertoo kuinka merkityksettöminä myös minä
näen miesten ongelmat kulttuurilleni tyypilliseen tapaan. Minulta on
vaalikampanjani tiimoilta kyselty useampaan otteeseen suhtautumistani miesten
oikeuksiin ja Kakola-sarja
antoi kenties viimeisen herätyksen myös miesten ja poikien ongelmien
merkityksellisyyteen.
Täytyy myöntää, että hävettää myöntää kyynelten kihonneen
silmiini useamman kerran, kun
katsoin noiden nuorten enemmän tai vähemmän isättömien poikien kamppailua
oman itsensä ja yhteiskunnan odotusten kanssa. Ja samalla ymmärrän, ettei
minulla ole mitään syytä hävetä tunteitani ja myötätuntoani eksyneitä nuoria
kohtaan. Kulttuurissamme miehillä ei perinteisesti kuitenkaan ole ollut oikeutta
kokea mitään muita negatiivisia tunteita kuin vihaa ja raivoa – ja kenties
viimeaikoina myös vitutusta. En ole itse todellakaan vapautunut tuosta
kulttuurimme paineesta saatikka siltä säästynyt.
Kakolan
6. jaksossa ”Meidät on hylätty” nuorille läheisiksi tulleet sellikaverit,
eli mentorit viedään salaa pois ja 16-vuotiasta Saulia asia vituttaa. Joku Kakolan terapeutti kysyy Saulilta mentorin
jäähyväiskirjeen lukemisen jälkeen: ”Tuleeks isompi ikävä?”, ja Sauli vastaa
tähän ”Ei… En mä osaa tuntea ikävää…”. Tästä muistui mieleeni, miten itse opin
vasta armeijassa 19-vuotiaana AUK:n taistelupelon luennoilla aavistuksenomaisesti
pelon olevan kenties sellainen tunne, jota kaikki tuntevat joskus ja joka
minullakin olisi oikeus hyväksyä.
Mutta eivätkös nämä
ole vain yksityisten ihmisten yksityisiä asioita, joilla ei ole mitään
yhteiskunnallista merkitystä?
Noh, ensinnäkin
yhteiskunta kuitenkin koostuu yksilöistä. Toisekseen lähemmäs 90 % kaikista
Suomen henkirikoksista on eksyneiden miesten tekemiä. Vastaavasti itsemurhista yli 80 % on eksyneiden miesten tekemiä. Nuo luvut
eivät toivottavasti ole kenenkään mielestä yhteiskunnallisesti merkityksettömiä;
mutta minulla on vielä rajumpia väitteitä esitettävänä: uskoakseni monet
pienien tai isompien ryhmien hirmuhallitsijoista ovat olleet eksyneitä ja
rikkinäisen lapsuuden kokeneita miehiä – elleivät sitten joskus harvoin ole
olleet vastaavanlaisia naisia.
On siis yhteiskunnallisesti
erittäin merkityksellistä, että myös poikien ja miesten ongelmista
keskustellaan ja niitä käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, aivan kuten
muidenkin ihmisryhmien ongelmia. Jokelan ja Kauhajoen kouluampujien ongelmat ja
paha olo huomioitiin kaikkien kannalta selkeästi liian myöhään. Jos poikien ja
miesten ongelmien ja pahoinvoinnin yleistä vähättelyä tai siitä vaikenemista
jatketaan, ei tarvita kummoistakaan ennustajaa ymmärtämään seuraavien kouluammuntojen olevan vain ajan kysymys…
Mutta kuka sitten
auttaisi valkoista, ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaista miestä (tai
poikaa) suunnattomassa vitutuksessaan? No, kukapa muukaan kuin toinen mies.
Tähänastisen elämänkokemukseni mukaan hyvin
harva nainen osaa ymmärtää sitä, millaista on olla nuori mies, sen paremmin
kuin minä ymmärrän millaista on olla nuori nainen.
Jotkut
naiskirjailijat ovat kyllä kirjoittaneet ainakin minuun riipaisevan osuvasti
kolahtavia kuvauksia nuoren miehen kasvukivuista. Esimerkiksi Robin Hobb, eli Margaret Astrid Lindholm Ogden, on
kirjoittanut Näkijän taru –trilogiassaan niin osuvasti ja uskottavasti nuorenmiehen
yleismaailmallisista kasvukivuista, että teinipoikana hän meni minuun täydestä
mieskirjailijana. Lisäksi tietääkseni ensimmäinen vakavasti otettava,
nimenomaan poikien hätään puuttuva kirja ”Pelastakaa pojat” on miehen avustaman naisen kirjoittama.
Kaikki kunnia siis
naisille, joilla riittää empatiaa ja mielikuvitusta käsitellä uskottavasti myös
poikien ja miesten ongelmia. Erityisen kiitoksen ja hatunnoston ansaitsevat
historian naisasianaiset, jotka ovat rikkoneet patriarkaalisuuden kahleet ja
siten antaneet miehille edes teoreettisen mahdollisuuden käsitellä ongelmiaan
muutenkin kuin viinan ja väkivallan avulla.
Kuitenkaan en miehenä odota naisten ymmärtävän
mieheksi kasvamisen erityisongelmia ja puuttuvan erityisesti miehiä
koskettaviin tasa-arvo-ongelmiin – heillä lienee ihan riittämiin tekemistä
naisasioiden käsittelemisessä. Siksi olenkin liittynyt Miesten tasa-arvo ry:n
jäseneksi enkä mihinkään naisasialiikkeeseen.
Kuten
Kakola-sarjassakin nähtiin vuosien vankilakierteestä eroon päässeiden
mentoreiden vaikutus rötösteleviin nuorukaisiin, on toisen miehen tarjoama
toveruus usein parasta apua mitä mies voi saada. Koitetaanhan miehet siis
tarjota toisillemme useammin auttavaa kättä, hyviä neuvoja ja ystävällisiä
sanoja ja harvemmin nyrkkiä, hylkäämistä ja vittuilua.
Olen Piraattipuolueen
Varsinais-Suomen vaalipiirin kansanedustajaehdokkaana 2011. Jos tämä kuulostaa
sinusta hyvältä idealta, liity toki kampanjani Facebook-sivulle.
Ja tässä vielä aiheeseen liittyvä engalnninkielinen video, jota suosittelen kaikille! (Kesto: 11 min 14 s)
Tony Porter: A call to men
http://www.ted.com/talks/tony_porter_a_call_to_men…
Ilmoita asiaton viesti
Näkijän tarun loppuratkaisu oli niin raskas ja masentava, että sain ankaran päänsäryn lukiessa viimeisiä lukuja. Mikään toinen kirja ei ole tähän vielä pystynyt.
Ilmoita asiaton viesti
Aikamoinen ”päänsärky”, tai ainakin se perinteinen vitutus, siitä tais tulla mullekin aikoinaan…
Ilmoita asiaton viesti
Kakolassa silmiinpistävää oli se, että Saulia lukuun ottamatta kaikki taisivat sanoa tavoitteekseen mennä kouluun, sitten töihin, että saisivat ostettua kämpän ja ylläpidettyä naista.
Jos poikien/miesten käytöksessä on merkittävänä tekijänä biologia eli ihan puhdas seksin tai naisen tarve, niin miten arvioit mielestäsi tyttöjen osuutta eksyneiden miesten ”parantamisessa”? Pitää muistaa, että vaikka yhteiskunta ja maailma on muuttunut viimeisen vajaan viidenkymmenen vuoden aikana hirvittävän paljon, niin mikään ei ole muuttunut yhtä paljon kuin naisten asema.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, pitäiskö sitä tyttöjen/naisten osuutta miesten ”parantamisessa” tai auttamisessa arvioida jotenkin?
Tyttötutkimusten mukaan nuoret naiset, tai ehkä naiset ylipäätään, haluavat nykyään enemmän seksiä kuin koskaan ja ovat myös valmiimpia tekemään enemmän alotteita kuin koskaan. Paradoksaalisesti monien tutkimusten mukaan ihmiset kuitenkin harrastavat seksiä _vähemmän_ kuin koskaan. Tähän tutkijat pitävät selityksenä minun lukemieni artikkelien mukaan lähinnä nykyajan kiireitä ja suorituspaineita. Työ/opiskeluasiat ovat jatkuvasti mielessä niin seksiin ei ehdi virittäytymään…
Eli jos nyt jotenkin pitäis tuota naisten osuutta arvioida miesten psyykkisen hyvinvoinnin osatekijänä, niin onhan se merkittävä niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvinvoivat naiset varmastikin tukevat miestenkin eheytymistä äiteinä, siskoina, puolisoina jne. mutta en näe miesten ”parantamista” missään nimessä naisten velvollisuutena.
Ainoastaan äideillä voidaan katsoa huoltajina olevan velvollisuus yrittää kasvattaa pojistaan mahdollisimman terveitä aikuisia siinä missä isilläkin voidaan katsoa olevan vastaava velvollisuus tyttäristään.
Toivottavasti tämä vastasi edes jotenkin kysymykseesi…
Ilmoita asiaton viesti
Jos yleistys on sallittu niin ei liene kovin kaukana, jos sanoo, että tasapainoinen nainen mahdollistaa tasapainoisen miehen. Tasapainoinen mies mahdollistaa tasapainoisen naisen. Kun balanssiin puututaan ja toinen osapuolista menee epätasapainoon, tuloksena on kokonaisvaltainen epätasapaino ja se periytyy jonkinlaisena koston kierteenä. Huonoista kokemuksista syntyy epäluottamus, joka ilmenee toimintana, joka synnyttää lisää epäluottamusta. Kai se on jonkinlainen sosiaalinen sairaus.
Ilmoita asiaton viesti
”Mutta kuka sitten auttaisi valkoista, ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaista miestä (tai poikaa) suunnattomassa vitutuksessaan? No, kukapa muukaan kuin toinen mies.”
Just näin, juuri muutama päivä sitten kuulin tuossa kylillä kun törmäsin tuttuun niin taas oli yksi nuori mies tappanut itsensä ja löydetty kotoaan kuolleena. Ja kun tämä olisi edes yksittäistapaus, mutta väitän että lähes jokainen suomalainen ihminen tuntee tai tietää jonkun miehen joka on tappanut itsensä ja joskus se riipaisee todella läheltä aika monia.
Kyllä se meidän miesten tehtävä on ruveta jeesaamaan toisia miehiä, olet ihan oikeassa ei naisia joko kiinnosta miesten ongelmat tai he eivät yksinkertaisesti niistä mitään ymmärrä.
Ilmoita asiaton viesti
Jeps. Näinhän se on. Itse odotin nuorempana tyttöystäviltäni jotain henkistä tukea ahdistuksiini, mutta kylläpä sitä taitaa tytön olla todella vaikea astua nuoren jätkän saappaisiin…
ps. Tuo ”Mutta kuka sitten auttaisi valkoista, ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaista miestä …” ei ole tarkoitettu millään tavalla rasistiseksi. Mielestäni kaiken väriset ihmiset ansaitsevat apua etnisestä taustasta, ideologioista, ihon väristä ja muista ulkoisista seikoista riippumatta.
Ja kuten viittaukseni Kakola-sarjaan pitäisi osoittaa, kaikkein ”pahimmat” tarvitsevat mielestäni kipeiten apua. (Ja tämä koskee oikeastaan kaikkia tiedostavia olentoja, olivatpa sitten jotain delfiineitä tai mustekalan näköisiä alieneita.)
Medioissa näyttäisi mielestäni olevan kuitenkin olevan aliedustettuna valkoisten miesten ahdistuksen käsittely. Tai ainakin suomalaisten miesten ahdistuksen käsittely, kun ottaa huomioon itsemurha-, päihde ja rikostilastoista pääteltävän suomalaisten miesten ahdistuksen määrän.
Ilmoita asiaton viesti
Kyse on myös mielestäni resursseista, en tiedä paljonko miesten ongelmiin niitä kohdennetaan, mutta sen tiedän ainakin että naisille sitä rahaa ja resursseja on tarjolla paljon enemmän kuin miehille. Kaikista vakavampiin ongelmiin pitäisi puuttua ja kohdentaa resursseja paljon enemmän katsomatta sitä sukupuolta, sitten jos resursseja, aikaa ja rahaa jää niin kohdennetaan niitä siihen pilkunviilaamiseen ja muihin ei niin tärkeisiin tasa-arvo ongelmiin jotka eivät vaadi ihan välitöntä huomiota.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä huomio resurssien kohdentamisesta Mthew! 🙂
Olen aiemmin kirjoittanut vastaavanlaisia mielipitäitä resurssien mahdollisimman tehokkaasta käyttämisestä humanitaariseen työhön liittyen.
Humanitaarista maahanmuuttoa parempi tapa auttaa?
http://tuohimetsa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/53232-h…
Ilmoita asiaton viesti
Olen seurannut afroamerikkalaisten keskustelua ja siellä törmäsin seuraavanlaiseen:
http://www.finalcall.com/artman/publish/Perspectiv…
Kirjeen alkuperästä tai totuusarvosta en tiedä, mutta metodi vaikuttaa järkeenkäyvältä. Pistät isän vihaamaan poikaansa, saavutat ketjun, joka kestää sukupolvia. Isä kostaa pojalle, poika vihaa isäänsä, poika saa oman pojan ja siirtää vihansa pojalleen. Taakankantaja vaihtuu, kunnes joku lopettaa syklin. Jos ulkopuolelta vielä ruokitaan kyseistä mekanismia, sen lopettaminen muuttuu epätodennäköisemmäksi.
Ilmoita asiaton viesti
En nyt yritä näin naisen näkökannalta syvällisesti sinua ymmärtää, mutta suosittelen psykiatri Jari Sinkkonen kirjoittamia hyviä kirjoja kasvusta poikana:
– Pienistä pojista kunnon miehiä
– Yhdessä isän kanssa
– Elämäni poikana
http://www.pellervo.fi/pellervo/kp10_05/pojanelama…
Ja Seppo Jokisen kirjaa Isän ikävä, joka sopii sekä miehille että naisille.
”Isä on väistynyt taka-alalle kasvattajana ja lapselleen läsnäolevana. Isän puuttuminen haittaa lapsen kasvua mm. omaan sukupuolirooliinsa. Kirja käsittelee isäsuhdetta isän ja lapsen kokemusten kautta sekä isyyttä yleensä.”
Ilmoita asiaton viesti
Itsellä ei ole koskaan ollut isää, rakastan ja kunnioitan äitiäni yli kaiken, mutta onhan se iso juttu näin miehelle varsinkin se isän puuttuminen. Jotenkin tulee sellainen olo, että tätäkin asiaa vähätellään, syyt voi olla monia miksi se isä puuttuu, mutta ongelma on kuitenkin sama ja ei kaikista edes ole isäksi. Tuntuu, että ei sitä miehenmallia ole monilla pojilla ikinä lähtien lastentarhoista kouluun ja aikuiseksi kasvettuaan, täytyyhän tällä olla jotain vaikutusta ja joihinkin se vaikuttaa enemmän kuin toisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Olen myös kasvanut perheessä, jossa ei ollut isää. Voi olla, en tiedä, että isän malli on poikalapselle tärkeämpi kuin tyttölapselle, jolle taas isän merkitys olisi itsetunnon kohottajana tärkeä.
Sitten voi tietysti miettiä sellaista, jos perheen isä on alkoholisoitunut tai muuten vaikea, että mitä seurausta siitä sitten on. Silloin voi olla se isättä kasvaminen parempi vaihtoehto.
Ilmoita asiaton viesti
”Olen myös kasvanut perheessä, jossa ei ollut isää. Voi olla, en tiedä, että isän malli on poikalapselle tärkeämpi kuin tyttölapselle, jolle taas isän merkitys olisi itsetunnon kohottajana tärkeä.
Sitten voi tietysti miettiä sellaista, jos perheen isä on alkoholisoitunut tai muuten vaikea, että mitä seurausta siitä sitten on. Silloin voi olla se isättä kasvaminen parempi vaihtoehto.”
Voi olla, ettei se tytölle ole niin tärkeä kuin pojalle, mutta miehen mallin puute on vertailukohdan puute myös tytön kasvaessa naiseksi. Lapselle isä ja äiti ovat lähtökohtaisesti standardeja. He määrittelevät esimerkillään oikean ja väärän. Vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi määrittänee jossain määrin tulevia ihmissuhteita ja preferenssejä. Perinteisesti nainen on ollut se valitsija, hänellä on valinnanvaraa. Jos hänellä ei ole kriteerejä joilla valita, lopputulos voi olla aika surkeaakin katsottavaa, vaikkakaan mikään ei ole kiveenhakattua. Huono isä saa tietysti pahaakin aikaiseksi, mutta huonokin malli on olemassaoleva malli. Varmuus itsestä.
Oma isäni ei ollut kovin kummoinen isä, mutta miehenä hänessä oli paljonkin hyviä piirteitä. Minä tiesin aina mitä vasten itseäni peilata. Se on aina parempi kuin epävarmuus, vertauskohdattomuus. Tulen olemaan parempi isä kuin omani oli (siihen ei suuria tarvita), mutta miehenä olen se, mikä olen. En mikään isäni klooni, mutta tietyissä asioissa samankaltainen, sillä hän on siihen ollut vaikuttamassa geneettisesti ja sosiaalisesti.
Ilmoita asiaton viesti
Todella hyvä ja asiallinen kirjoitus.
Harmi vaan että tällainen keskustelu yleensä painottuu juurikin tällaisten ns. ongelmanuoriin, eli kavereihin joilla saattaa kuitenkin olla hyvinkin aktiivinen sosiaalinen elämä vaikkei työ- tai perhe-elämää tai muuta ”normaalia” olisikaan. Taka-alalle jäävät sosiaalisesti syrjäytyneet, passiiviset miehet, eli juuri sosiologi John B. Calhounin nimittävät ”The beautiful ones”. http://en.wikipedia.org/wiki/John_B._Calhoun
Kiitos internetin ja viihteen räjähtävän kasvun nuoria miehiä ei syrjäydy ainoastaan perinteisessä mielessä, vaan myös sosiaalisesti. Tällaisia itsensä erkoittaneita miehiä on varmasti suomessakin enemmän kuin kehdataan myöntää. Minkäänlaista seksuaalista draivia sosialisoida ihmisten kanssa ei ole pornon älyttömän määrän takia, jo peruskoulussa oli vaikeuksia ystävystyä ihmisten kanssa ja nyt aikuisena pitäisi olla proaktiivinen, kontakteja pitäisi olla jotta edes pääsisi töihin. Vastakkaisen sukupuolen huomiosta voi vain uneksia. Japanissa tämä miesten erakoituminen on jo räjähtänyt käsiin ja termin ”hikikomori” tuntee varmaan jo jokainen. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hikikomori
Muistaako kukaan puukotustapauksen vuodelta 2008? Tässä oli kyseessä klassinen sosiaalisesti syrjäytynyt ja itsensä eristänyt nuori mies jonka ainoa tapa saada hoitoa oli puukottaa viaton nuori tyttö. Varmasti taustalla oli muitakin mielenterveysongelmia, mutta kaveri täyttää kuitenkin kaikki ”hikikomorin” parametrit.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200807227984781_uu…
Passiivisuudessa ja yhteiskunnan tutkan alla lentämisessä on aina se ongelma etteivät tällaiset ihmiset nouse ikinä puheenaiheeksi, koska he harvoin aiheuttavat vahinkoa muille vahinkoa kuin itselleen ja mahdollisesti vanhempiensa taloudelle. Eli ketään ei suoraan sanottuna kiinnosta.
Nimimerkillä Been There, Done That. Onneksi armeijan sosiaalinen shokkihoito pelasti.
Ilmoita asiaton viesti
Voi kun oli hieno kirjoitus! Täyttä asiaa joka sana. Toisin kuin täällä niin monissa blogeissa, joista saa lukea, että pojilla ja miehillä on ongelmia ja syyllinen on yksin nainen. En ollenkaan poikalastenkin äitinä ymmärrä miksi me naiset haluaisimme pahaa pojille ja miehille, ei todellakaan. Mehän rakastamme poikiamme ja lastemme isiä. Naiset ja miehet ovat vaan niin erilaisia, emme kykene ymmärtämään toisiamme vaikka haluaisimme.
Oma poikani on juuri teini-iän myrskyissä ja näen hänen kipunsa ja ahdistuksensa, mutta en osaa auttaa. En tiedä mikä häntä ”riipii” eikä hän osaa kertoa, tai ei ehkä äidille haluakaan, mutta ei isällekään. Monet itkut olen itkenyt, sillä kun lapsi kärsii, kärsii äiti vähintään yhtä paljon. Koulussa on varmasti vikaa ja meissä vanhemmissakin, emme osaa emmekä aina jaksa. Lapset ja nuoret ovat todella raakoja toisilleen, jotenkin tuntuu, että pojat varsinkin ovat toisilleen todella julmia. Kukapa osaisi sanoa mitä pitäisi tehdä??
Itsemurha on niin hirveä asia, että ihmetyttää suuresti miksei yhteiskunta tee niiden estämiseksi käytännössä mitään. Ajatellaanko, että omapahan on asiansa…Tiedän itsekin useita itsemurhan tehneitä, monet olen melko hyvin tuntenutkin. Kaikki miehiä ja suurin osa nuoria, alle 35-vuotiaita. Eikä näistä yksikään ollut mitenkään syrjäytynyt, kaikki työssä tai opiskelijoita, useimmilla tyttöystäväkin tai ihan perhe. Mikä ajaa ihmisen tuohon epätoivoiseen tekoon…
Ilmoita asiaton viesti
Itselleni oli muutamia vuosia takaperin aika suurestikin apua ahdistuksiini Bev Cobainin kirjasta Apu-a.
Bev Cobain: APU-A. Selviytymisopas masentuneelle nuorelle.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kuinka+parantua+…
Niin ja noin yleisohjeena kasvatukseen kaikille vanhemmille sanoisin, että paras apu mitä vanhempi voi lapsilleen ja nuorilleen antaa on auttaa itseään. Hyvän tahtoisestakaan ja rakastavasta vanhemmasta ei ole juuri iloa ainakaan teiniangstiselle nuorelle, jos vanhempi ei itse ole erittäin sinut itsensä, lapsuutensa ja oman elämänsä paineiden kanssa. Tuskin kovinkaan moni vanhempi pystyy kuuntelemaan lapsensa raakoja ja kipeitä ongelmia tyynesti itse hätääntymättä, kääntymättä puolustuskannalle tai muutoin kiihtymättä.
Ja oman näkemykseni takia juuri siksi nuoret harvoin haluavat kertoa ongelmistaan vanhemmilleen, koska usein kertomisesta tulee vain suurempi meteli ja hässäkkä nuoren silmissä kuin kertomatta jättämisestä. Oman kokemukseni mukaan varsinkin vanhemmilla on usein aivan liian kiire alkaa suoltamaan omia hyviä neuvojaan ongelmaiselle nuorelleen ja liian vähän aikaa, malttia tai kykyä todella kuunnella lastaan.
Kakola sarjassakin ainoastaan itse linnakierteen kokeneet mentorit tuntuivat olevan kykeneviä todella kuuntelemaan ko. nuoria ja sillä näytettiin saavan melkein ihmeitä aikaan.
Ja veikkaisin, että yhteiskuntamme ei tee itsemurhia ehkäistäkseen juuri mitään samasta syystä kuin se valitsee kaikki tekemisensä ja tekemättä jättämisensä. Itsemurhien ehkäisemisellä on kenenkään hyvin vaikea saada suoria taloudellisia voittoja.
Saatan olla kyyninen, mutta vaikka Suomi on yksi harvoista ns. hyvinvointiyhteiskunnista maailmassa meilläkin asioita tehdään pitkälti rahan ehdoilla. Ihmisiä koulutetaan lähinnä koska koulutetusta työvoimasta on enemmän etua kansantaloudelle kuin kouluttamattomasta, kela korvaa lähinnä sellaisia lääkkeitä, joista lääkeyhtiöt saavat suuret voitot jne. Vastaavasti itsemurhia ja syrjäytymistä ei yritetä ehkäistä, eikä uusiutuvaa energiaa juurikaan rakenneta, koska kukaan ei ole keksinyt kunnon keinoja rahastaa noilla toimilla.
Elämme rahatalousyhteiskunnassa ja ilman selvää rahallista hyötyä jollekin vahvalle eturyhmälle poliitikkojamme on erittäin vaikea painostaa mihinkään toimiin millään perusteluilla. Esimerkiksi kouluviihtyvyyden parantaminen ja todella laadukkaan kouluruuan tarjoaminen pikemminkin söisi esimerkiksi lääkeyhtiöiden voittoja joten poliitikkomme ei tietenkään tule tekemään tuollaisia toimia ennen kuin kansan syvät rivit pakottavat heidät niihin.
Ilmoita asiaton viesti
Todella hyviä ja asiallisia kommentteja kaikilta tähän mennessä! Kiitos niistä! Ja kuten toivoinkin, monet kommentoijista tuntuivat lähtevän pohtimaan syrjäytymistä ja myös miehen sukupuoliroolin ongelmallisuutta miehelle itselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle.
En ole mikään sosiaalipsykologi, mutta kuoreen vetäytyminen saattaa olla monille miehille helppotapa suojella itseään mahdottomilta tuntuvilta vaatimuksilta joita miehiin kohdistetaan. Janne Kejo toikin hienosti esille noita sekä miehille, että naiselle epäedullisia kulttuurimme odotuksia kaikkivoivasta neidonpelastaja miehestä…
Vähän väsynyt äiti: Itseäni ihmetyttää tämä ihmisten tarve etsiä aina joku ”syyllinen” ongelmaan kuin ongelmaan vaikka useimpiin ihmiskunnan ongelmiin ei mielestäni oikein ole syyllisiä vaan pikemminkin monitahoisia ja vaikeaselkoisia syitä. Mutta meille ihmisille lienee aina helpompaa kohdistaa oma syyllisyyden tunto johonkin itsensä ulkopuolella olevaan, kun silloin ei tarvitse muuttaa ainakaan omaa käytöstään.
Olen kuullut sanottavan ettei alkoholisti ole vastuussa sairastumisestaan, mutta paranemisestaan kylläkin. Vastaavasti näkisin, ettei kukaan meistä ole vastuussa sairaasta kulttuuristamme ja kieroon kasvaneesta yhteiskunnasta, mutta jokainen on vastuussa omalta osaltaan sen parantamisesta. Ja kaikki yhteiskunnallinen ja kulttuurinen muutos lähtee yksilöistä itsestään, joten jokainen voi miettiä mitä kulttuurin varjopuolia itse kantaa mukanaan ja levittää ympärilleen.
Itse ainakin koitan miettiä näitä tekstejänikin kirjoitellessa syyllistänkö niillä syyttömiä, lyttäänkö jo valmiiksi lytättyjä tai lietsonko vihaa ja kostonhimoa. Monia jotkut kirjoitukseni ovat varmasti jo loukanneet, mutta ei kait kukaan voi olla täydellinen? ;P
Ilmoita asiaton viesti